Erilainen jefukesä

Kuvaaja: Mira Lahtinen

​Äitienpäiväviikonloppu ja kauden ensimmäinen peli oli juuri alkamassa. Takana oli 8 kuukautta kestänyt offseason, jonka aikana oli tahkottu treenitunteja ja kulutettu nappiksia. Pari viikkoa takaperin oli fiilistelty kauden alkua ottamalla viralliset ja ei-niin-viralliset pelaajakuvat kiiltävän oransseissa pelipaidoissa. Käsissä oli juuri ostetut tuliterät hanskat, koska pitäähän pidon olla peleissä paras mahdollinen. Oli tankattu rutiininomaisesti hyväksi havaitulla ”pelivissyllä” ja leikattu kynnet lyhyiksi. Jännityksestä ja innosta ei voinut kuin hypähdellä kentän laidalla ja odottaa hetkeä, jolloin pääsisi vihdoin pelaamaan!

Ja niin se peli pyörähti käyntiin ja fiilis oli juuri niin huikea mitä edelliseltä, ensimmäiseltä kaudeltani muistin. Onnistumisien lisäksi tapahtui mokia, joista vastustaja rokotti pisteiden muodossa. Sekään ei tunnelmaa pilannut vaan yritettiin kahta kovempaa, yhdessä kuten koko talvikin oltiin tehty. Se palkittiin ja piste-ero kaventui, vaikkakin takaa-ajoasema pysyikin. Oma peli-ilo katosi kuitenkin silmänräpäyksessä, ja myöhemmin selvisi, että samassa hetkessä koko kausi oli ohi.

Taklaustilanne, joka oli vain huonoa tuuria. Oma asento suhteutettuna taklaamaan tuleviin pelaajiin sai aikaan jonkinlaisen polven vääntymisen ja tuntui napsahdus. Kipua ei ollut yhtään, mutta tuntemus oli sen verran outo, että loppupeli kului sivurajalla. Seuraavalla viikolla selvisi, että eturistiside oli napsahtanut poikki. Lyhyesti sanottuna se tarkoitti leikkausta sekä yli puolen vuoden kuntouttamista ennen kuin jalka olisi taas pelikunnossa.
Suhtautuminen uuteen tilanteeseen oli kaikkea muuta kuin helppoa. Vaikka itse harjoittelikin lähinnä kävelemään uudestaan, piti kentän laidalle silti päästä aina joukkueen mukana niin treeneihin kuin peleihinkin. Toisinaan muiden menon katsominen teki pahaa ja ihmetytti, miksi edes tulee paikalle, jos siitä aiheutuu vain pahaa mieltä. Mutta siinäpä se, kun ei pystynyt olemaan poiskaan.

Jos olet tottunut viettämään yli puolet arki-illoistasi huikean jengin kanssa, miten siitä porukasta pystyisi olemaan erossa vaikka olisikin itse pelitouhuista out? Sen lisäksi, että joukkueen hyvä meininki ja huono huumori piristi sekä tsemppasi huonoina päivinä, oli jotenkin lohduttavaa huomata, että joukkueessa voi olla mukana monella muullakin tavalla kuin pelaamassa.

Treeneissä ylimääräisistä silmäpareista ei ole ikinä haittaa, kun pelikuvioita hiotaan kuntoon. Löysin itseni nipottamasta heittokuvien juoksemisesta sekä handoffien kauhomisesta, kun ei tarvinnutkaan keskittyä omaan tekemiseen. Pelejä ennen aika kului kietomalla satoja metrejä teippejä niin joukkuekavereiden nilkkoihin, peukaloihin kuin polviinkin. Opin teippaamaan olkapään ja taisin kerran iskeä teipit nimeltä mainitsemattoman linjapelaajan suunkin eteen.

Jenkkifutiksesta oppii myös ihan hirmuisesti ihan vain peliä katsomalla. Yllätyin tajutessani, että meidän pelikutsujen nimissä tai merkeissä olikin ajateltuna jokin logiikka. Välillä taisin jopa ymmärtää pelinkulusta sen verran, että onnistuin arvaamaan oikein, mikä peli seuraavaksi kutsutaan. Itse sivurajalla ollessa kerkeää myös huomaamaan paremmin, miten kukin pelaaja pelitilanteessa käyttäytyy, keskittyy ja suhtautuu asioihin. Ja ne iänikuiset teippauspuuhat pitivät kyllä paikoin myös pelin aikana kiireisenä. Voitteko kuvitella, että rakkaudella tehtyjä teippauksia ei aina saadakaan pysymään nätteinä jenkkifutispelin aikana vaan vaativat muka paikkausta?

Verenpaineen ja jännityksen nousu siellä sivurajalla ilman varusteita kököttäessä onkin sitten ihan toinen asia. Kun ei ole itse pelaamassa ja siihen omaan tekemiseen keskittyneessä tilassa, sitä kerkeää jännittämään ihan liikaa muiden puolesta! Ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun tuntui, että seuraavaksi napsahtaa joku suoni päästä kun on vaan pakko kannustaa ja huutaa jatkuvasti. Tätäkö se äiti tarkoitti, kun selitti junnuajan juoksukisoistani olevansa aina kisojen jälkeen itsekin aivan poikki? Mutta hienointa oli tietysti tulilintujen onnistumiset, voi sitä ylpeyden määrää! Vaikkei oma koipi hyppimistä sallinutkaan, henkisesti heitin kärrynpyörää kun Phoenixin naiset pisti kentällä parastaan ja taisteli jokaisesta jaardista aina pillin vihellykseen saakka. Yläfemmoja on aina kiva heitellä jengin astellessa onnistuneen pelin jälkeen pois kentätä!

Tämä joukkue on siitä hieno, että näiden kanssa on lupa epäonnistua. Jos mokaa, nostetaan pää pystyyn ja yritetään uudestaan, mutta ei luovuteta. Jos epäonnistuu niin pahasti, että meinaa itse luovuttaa, muut ei anna sun sitä tehdä. Onnistuessa iloitaan yhdessä ja tanssitaan mahdollisimman omituisilla tavoilla, jonka jälkeen treenataan vielä vähän lisää, jotta vastaisuudessakin saadaan lisää tanssin aiheita.

Kausi 2018 ei jäänyt omiin muistoihin kovin helppona. Se oli täynnä pettymystä, turhautumista ja itkuakin, mutta onneksi siihen kuului sitäkin enemmän tukea, ystävyyttä ja naurua(sarkastistakin). Saa olla ylpeä tästä porukasta, joka pystyy mukautumaan kaikenlaisiin tilanteisiin, vaikka suunnitelmat menisivätkin uusiksi. Ja kiitollinen, että saa olla osa tätä joukkuetta.
​
Nyt kohti kautta 2019, jolloin taas pelataan! Ihan vaikka siksi, ettei tällaisia sivurajajännittämisen verenpainevaihteluja kestä. Ja onhan se jenkkifutis vaan parasta siellä kentällä hartiasuojien ja kypärän uumenissa!

#16

Kuvaaja: Mira Lahtinen