West Coast Phoenixin nuorin pelaaja on vasta 14-vuotias Tiia Jansen. Tämä laitahyökkääjän tontilla viihtyvä lahjakkuus on osoittanut melkoisia pelinaisen otteita kauden edetessä. Välierissä Mikkeliä vastaan Tiia otti tiukoissa paikoissa tärkeitä koppeja ja finaalissa on lupa odottaa jatkoa.
Tiia joukkueen kuopus ja täytät syksyllä vasta 15 vuotta. Miten olet junnuna sopeutunut naisten joukkoon?
Olin viime kesänä joukkueen mukana vesityttönä ja se antoi pohjaa kun aloitin treenaamisen joukkueen mukana. Joukkuelaiset olivat valmiiksi tuttuja ja se helpotti sopeutumista. En aluksi uskonut, että pärjäisin naisten joukkueessa, mutta kannustus oli kohdallaan ja niin sitä on sitten pelattu koko kesä. Vaikka olen vielä 14-vuotias ja ikäero on suuri, niin ei se ole haitannut. Välillä kun jutut menee yli on käsketty sulkemaan korvat tai olla ottamatta opiksi ;)
Kausi on ollut nousujohteinen sekä sinulle, että joukkueelle, miten kuvailisit omaa ja joukkueen kautta?
Kun katsoo alkukautta häviöiden jälkeen, kukaan ei olisi uskonut, että pääsemme välieriin tai saatika finaaliin. Kausi on kokonaisuudessaan ollut mahtava ja tämän joukkueen kansaa on ollut ihan mahtava pelata.
teit urasi ensimmäisen touchdownin kesällä Falconsia vastaan, miten sama temppu onnistuu sunnuntaina Saintsia vatsaan?
Katse pallossa viimeiseen asti ja keskitytään yhteen downiin kerrallaan.
Millä eväillä Saints on sunnuntaina lyötävissä?
Mennään pelaamaan hyvällä fiiliksellä ja pitämään hauskaa. Puolustus pysäyttää pallon, jolloin hyökkäyksen on helppo kuljettaa pallo maaliin.

Kirsi-Maria Lempinen kuuluu West Coast Phoenixin kokeneeseen kaartiin ja on ollut tärkeä osa Phoenix-puolustusta joukkueen matkalla finaaliin. ”Kipi” johtaa joukkueen sisäistä taklaustilastoa 58 pisteellä ja lisää taklauksia tarvitaan, kun Phoenix lähtee sunnuntaina haastamaan Saintsia finaalissa.
Alkukausi oli Phoenixille takkuinen, mutta joukkue kokosi rivinsä ja taisteli paikkansa finaaliin. Miten kuvailisit Phoenixin kautta ja millä fiiliksillä lähdet sunnuntaina finaaliin?
Alkukausi tosiaan oli vähän hakemista sekä puolustuksen, että hyökkäyksen puolella. Puolustuksessa on löytynyt alkukauden jälkeen luotto siihen vieruskaveriin ja olemme oppineet pelaamaan yhtenä rintamana. Luotto omaan lukemiseen on varmasti kasvanut kokemuksen myötä ihan jokaisella. Halu olla parempi kuin vastustaja ajaa varmasti näitä meidän joukkueen rämäpäitä eteenpäin.
Me lähdetään finaaliin tekemään oma juttumme, eikä keskitytä muuhun kuin siihen, että puolustetaan kurinalaisesti niin kuin tähänkin saakka.
Johdat joukkueen sisäistä taklaustilastoa, onko kausi mennyt omalta osaltasi suunnitelmien mukaan?
Oma kauden tavoitteeni oli pysyä ehjänä ja taklata vielä kovempaa kuin ennen. Olen ihan tyytyväinen.
Sunnuntaina on luvassa kova koitos. Millä eväillä Saints kaadetaan?
Toivon, että sunnuntaina hyökkäys saa alusta saakka hyvän pelimoodin päälle kuten Mikkelissä. Me hoidetaan puolustuksen kanssa kyllä oma duunimme. Kova on luotto joukkueeseen.

HYVÄ AINO! ÄITI ON YLPEE!!!
 
Siinä kohti, kun neljästä lapsestani nuorimmainen kertoi aloittavansa jenkkifutiksen pelaamisen, meinasin pudota. Mietin, mikä on kasvatuksessa mennyt pieleen, kun neljästä kolme pelaa jenkkifutista ja yksi käy nyrkkeilysalilla. Aino oli just täyttänyt 16 ja oli mun pieni. Missä oli äidin ruusunnupun tuoksuiset, tanssia harrastavat tytöt kauniissa mekoissaan? Ei tyttöjen kuulu haista jalkahielle ja hikisille treenikamppeille. Mä ostin Victoria Secretin tuoksuakin… Jotenkin se, että isoveljet Lauri ja Eero pelasivat jefua, niin siitä mä selvisin just ja just. Pari peliä kävin katsomassa, mutta silloin en vielä ymmärtänyt pelistä yhtään mitään. Ensin oltiin takapuolet pystyssä, sitten oli pallo jollain ja sitten maattiin kasassa. Jep. Eipä kiinnostanut. Paitsi silloin, kun jompikumpi pojista oli loukkaantunut. Äitiä ei hymyilyttänyt.
Siitä on melko tarkalleen vuosi, kun Aino aloitti. Päivät oli ihan jumalattoman pitkiä. Aamulla Aino lähti seiskalta Turkuun kouluun treenikamat mukana. Koulun jälkeen treenit ja kotona oli illalla joskus yhdentoista jälkeen. Ihmettelen, ettei koulusta tai jostain muualta tehty lastensuojeluilmoitusta, kun Aino oli mustelmilla ja kroppa kuin pakanamaan kartta. Myönnän olleeni paniikissa ja pelkäsin Ainon satuttavan itsensä. (…no jotain pientä olikin…) Talvi meni treenatessa ja Ainossa tapahtui huikea muutos. Siitä näki jo päällepäin, miten nautti treenaamisesta ja odotti pelikauden alkua.
Kun kävin katsomassa ensimmäiset kotipelit tällä kaudella, en uskaltanut kannustaa enkä tuulettaa, sillä en tiennyt, milloin oli pelattu hyvin ja milloin huonosti. Ja olisihan Aino hävennyt äitiään, jos olisin jossain väärässä kohdassa huutanut, enhän halunnut olla NOLO. Pikkuhiljaa sain jotain käsitystä pelin kulusta ja säännöistä. Pelien seuraamisesta tuli mielenkiintoista ja Phoenixin joukkueen henki ja ilmapiiri tarttui katsomossa istuvaan äitiin. Huomasin puhuvani jenkkifutiksesta töissä, ystäville, facessa ja ihan missä vaan, jos joku halusi kuunnella. Ja puhuin vaikka yksikseni, jollei kukaan kuunnellut. Mitään termejä en osaa vieläkään. Paitsi et Aino teki samassa pelissä intterin ja säkitti… (meniköhän oikein…?) Ja se oli upeeta katottavaa!!!! ÄITI ON YLPEE!!!! Jossain noilla main mä tajusin, et mun lapsi onkin melko hyvä tossa lajissa. Ja muutenkin. <3 Ja mä tajusin, miten hienoa on seurata joukkuetta, jolla yhteishenki on uskomattoman hyvä, huumori ilmeisesti riittävän huonoa ja miten äidin pieni on löytänyt paikkansa porukassa, jossa on eri ikäisiä upeita naisia. Peliin lähtiessä huomasin pukevani aina mustaa ja oranssia päälle, jokaisessa kotipelissä oon käynyt ottamassa selfien maskotti-Weenixin kanssa. Ja huutanut sekä kannustanut.