|
Vähän vajaa vuosi sitten kävelin ensimmäistä kertaa vanhan maalitehtaan ovesta sisään sisareni vanavedessä. Sisareni oli vuoden alussa aloittanut uuden harrastuksen, jonka termit kuulostivat McDonalds:n burgereilta ja joka myös osoittautui heti ensimmäisestä kerrasta täysin hänen jutukseen. Siskon hehkutettua miten hän on vihdoin löytänyt oman juttunsa ja kuinka mielettömään joukkueeseen hän oli päässyt, lähdin treeneihin mukaan katsomaan. Alkulämpöjen jälkeen huomasin seisovani kentällä kamat päällä iloisen ja äänekkään naisjoukon kanssa. En ymmärtänyt lajista mitään ja tuntui etten ymmärtänyt sitäkään mitä ympärillä puhuttiin, koska termithän kuulostivat McDonalds:n burgereilta. Ainoa asia, jonka ymmärsin oli ohjeistus "mene sinne missä pallo on!" ja minähän menin. Tuntui että treenit olivat ohi sekunnissa ja päällimmäisenä mieleen jäivät se kuinka mukavia ja kannustavia aivan kaikki olivat ja kuinka mielettömään lajiin olin päässyt tutustumaan. Kevät kului koulun, töiden ja hevosharrastuksen parissa, joka on ollut suuri osa elämääni melkein koko elämäni ajan. Hevosurheilu omilla ja lainatuilla nelijalkaisilla haukkasi suuren osan ajasta ja karsi muut harrastukset nollaan viimeistään yläasteella, jolloin rupesin treenaamaan esteratsastusta tavoitteellisesti aina viime kesään asti, jolloin myin hevoseni pois. Heinäkuun lopulla sisareni kysäisi haluaisinko lähteä taas treeneihin mukaan, lähdin mielelläni mukaan. Treenien päätteeksi joku taisi mainita, että Elokuun lopulla olisi try out treenit ja että nähdään siellä. Sisko jaksoi muistuttaa tasaisesti try outeista ja sai äitimmekin innostumaan asiasta. Elokuun lopulla sateisena iltapäivänä suuntasimme äitini kanssa Raisioon try outteihin, jotta äitikin pääsee testaamaan soikean pallon perässä juoksemista. Alkulämpöjen jälkeen kokeilimme kolmella eri pisteellä eri pelipaikkojen asioita ja aika kului taas kuin siivillä. Try outin yhteenvedoksi tuli innosta soikeana oleva hikinen äitimuori, joka ei saanut sydänkohtausta vaikka alussa vitsaili niin tapahtuvan ja oma nimi innokkaiden listaan. Try outtien jälkeen ekojen treenien lähestyessä rupesin miettimään, että mitä mä olen mennyt tekemään!? Rupesi jännittämään ihan sairaan paljon, enemmän kuin pitkiin aikoihin. En jännittänyt sitä millainen porukka olisi tai miten treenit menisivät vaan sitä miten entinen yksilö suorittaja sopeutuisi joukkueeseen. En ollut ikinä elämässäni harrastanut joukkuelajia. Syksyn mittaan jännitys on kuitenkin karissut ja olen huomannut, että yksilö sulautuu hyvin myös joukkueeseen ja varsinkin kun joukkueena on West Coast Phoenix. Toivon että tulevana kautena pystyn antamaan tälle ihanalle ja varmasti Suomen suuri sydämisemmälle (ja äänekkäimmälle) joukkueelle yhtä paljon kuin se pystyy minulle tarjoamaan. Jos yhtään kiinnostaa urheilu iloisessa, äänekkäässä ja kannustavassa ympäristössä niin kannattaa ehdottomasti tulla vanhalle maalitehtaalle eli Macron areenalle 16.1. try out tapahtumaan. Mukaan mahtuu oli minkä kokoinen, näköinen tai ikäinen vaan koska tässä lajissa kaikille löytyy jotakin! XOXO Mini-Sini 
0 Comments
Rookien syntytarina
Ihan muutama kuukausi sitten, tarkemmin ottaen yhtenä elokuisena lauantaina olin kaverin kanssa Ruskon urheilukentän laidalla seuraamassa Rusko Mayhemin kauden viimeisiä pelejä. Avomies pelasi ensimmäistä kauttaan Mayhemin riveissä, joten kesän aikana olin ikään kuin pakon sanelemana opetellut jenkkifutiksen säännöt. Näin osasin sitten kentän laidalla kannustaa, niin kuin kunnollisen tyttöystävän kuuluukin ilman, että aiheuttaisin turhaa myötähäpeää kyselemällä jatkuvasti tyhmiä ja tuuletellessani väärissä tilanteissa. Coolina siinä siis pilottilasit silmillä seurailtiin Mayhemin dominointia pelikentällä. Pelin analysointiin taidot ei riittänyt, mutta eihän sitä onneksi kukaan tiennyt. Pelin siinä pyöriessä erittäin särmän oloinen nainen tuli luoksemme ja kysyi olemmeko ikinä lajia kokeilleet. Vastattuamme kielteisesti saimme kuulla ylistyspuheen jenkkifutiksesta ja erityisesti sitä pelaavasta naisjoukkueesta: West Coast Phoenixista. Seuraavana maanantaina olisi Try out-treenit, ja lupasimme saapua paikalle. Olen urheillut koko pienen ikäni. Lajitaustani koostuu kuitenkin varsin 'taktisesti yksinkertaisista' lajeista: teini-ikäisenä uin, ja sittemmin juoksin pitkiä matkoja sm-tasolla. Juoksun jäätyä, tuli liikkumisesta enemmän 'mitä tänään haluaisi tehdä' -tyylistä. Harrastin potkunyrkkeilyä vuoden verran ja samalla hieman harmittelin, ettei tämän ikäisenä oikein enää pysty aloittamaan mitään joukkuelajia. Sitten menin West Coast Phoenixin try out treeneihin. Tuona kohtalokkaana iltapäivänä tihutteli vettä. Treenipaikalle löysi helposti kuuntelemalla mistä suunnasta kuuluu kovaa kälätystä. Alkuun otettiin hieman lämpöä, mutta tutun vartin juoksemisen sijaan täällä verkattiinkin tekemällä erilaisia hyppy-pomppu-juoksu -juttuja edestakas. Monet niistä oli tuttuja, mutta niille oli annettu ihan käsittämättömiä nimiä. Porukka jaettiin kolmeen osaan, joissa käytiin kolme eri harjoituspistettä läpi. Suojavarustus niskaan ja menoksi! (Ne päällä oli tässä vaiheessa oli todella cooli olo) Ensimmäisenä pääsin ihmettelemään, mitä tekee running back. Jos sitä olisi tässä vaiheessa kysytty, olisin repuuttanut tentin. Muoviset kartiot piti kuvitella olemaan linjapelaajia, joka tötterövälillä oli oma numerokoodinsa ja erilaisilla juoksukuvilla oli hassuja nimiä. Sain (yrittää) myös taklata! Toisella pisteellä paneuduttiin Wide Receiverin eli rissun eli laitahyökkääjään rooliin. Tästä tiesin teoriassa jotain, sillä parempi puolisko pelaa juuri kyseistä pelipaikkaa. Osaan kyllä juosta, mutta kopit oli vähän hakusessa. Kovin kiirastuli oli kuitenkin piste, jossa käytiin linjan juttuja läpi. Edessäni seisoi se samainen try out -treenejä meille mainostanut, puolet minua isompi ja vahvempi särmä muija. Valmentaja vieressä kehotti tekemään harjoitteet puolella teholla ja nauroin mielessäni ajatukselle että itsellä on 90% pelissä ja tällä #72:lla varmaan 5%.. Selvisin kuitenkin tästäkin koettelemuksesta ehjänä ja henkisenä voittajana! Tämän pienen pintaraapaisun myötä koko laji tuntui edelleen harvinaisen sekavalta, mutta silti äärimmäisen mielenkiintoiselta ja monipuoliselta. Lisäksi fyysisyys on se, mitä itse urheilulta kaipaan ja sitä ei todellakaan jenkkifutiksesta puutu. Sisäisen kilpailuvietinkin saa antaa pelitilanteissa kukoistaa rajoittelematta! Pelipaikat ovat luonteeltaan niin laidasta laitaan, että jokaiselle löytyy varmasti jotakin. Olen alkanut pikkuhiljaa oppia jenkkifutiksen slangia, ja nykyään saatan jopa ensimmäisellä selittämällä ymmärtää, mitä pitäisi tehdä. Tämän lajin sisään pääseminen vaatii pitkää pinnaa, mutta onneksi kaikki oppiminen on ollut äärimmäisen mielenkiintoista jaa palkitsevaa. Eikä kukaan kuulemma ikinä opi kaikkea, se lohduttaa silloin kun tuntee juoksevansa päättömästi juuri niin kuin ei pitänyt. Mutta kaiken tämän lajin luonteen ylistyksen ohella parasta toistaiseksi vielä lyhyellä jefumatkallani on ollut uskomaton joukkuehenki, joka on jo nyt tehnyt Phoenixista niin rakkaan. Jo ensimmäisistä päivistä lähtien olen kokenut olleeni osa porukkaa, joka on samanaikaisesti tsemppaava, rohkaiseva, asennetta täynnä ja sopivasti hullu. Olen jäänyt totaalisesti koukkuun tähän touhuun, joten varoituksen sanana jokaiselle try out -treeneihin tulevalle: Sama voi käydä juuri sinulle! Lohdutuksen sana kuitenkin heti perään: Tää on niin huippua!! Ennen kotona tuli vähän väliä sanomista, kun hartiasuojat olivat treenien jäljiltä jääneet eteisen lattialle lojumaan. Mutta ei enää, nykyään niitä lojuu siellä kahdet. -Emmi, vielä vailla pelinumeroa TRY OUTTIIN, AI MÄÄ VAI?
Pari vuotta sitten kävelin kauppakeskus Myllyssä ajatuksissani, kunnes joku pelipaidallinen tuli käytävällä vastaan ja lätkäisi flyerin kouraan mainostaen jenkkifutista. Vilkaisin naispelaajia ja lappua hieman ihmeissäni. Totesin ajatuksissani, että kiva juttu, mutta olen jo liian vanha, kun huomasin vuoden -98 loistavan tekstissä. Laitoin mainoksen taskuun ja jatkoin matkaa. Kotona tyhjensin taskut pöydälle ja sanoin miehelleni, että kivojahan nämä harrastukset on, mutta syntymävuosi ei täsmää. Sain pian palautetta, että lue uudelleen, sehän koskee ennen vuotta 1998 syntyneitä eikä jälkeen... Oho, voisin sittenkin osallistua! Pitäisikö mennä kokeilemaan jenkkifutista? En kai enää aloittaisi uutta harrastusta, kun lentopallo, sähly ja punttisalikin oli jo kokeiltu? Ei kai. Tai no, jos kuitenkin… Tulihan sitä joskus 90-luvulla katsottua yöllä amerikkalaisen jalkapallon finaalipeliä, SuperBowlia, niin joku siinä kiinnosti ennenkin. Seuraavat pari kolme viikkoa mietin asiaa ja lopulta helmikuisena iltana päätin lähteä lajin kokeilutapahtumaan Kerttulan liikuntakeskukseen juomapullon kera. En tiennyt mitä odottaa, kun saavuin saliin tuntematta ketään. Iloista porukkaa ainakin oli paikalla paljon ja toivotettiin tervetulleeksi kokeilemaan, miltä soikea pallo vaikuttaa. Alkulämmittelyn jälkeen olin jo ihan loppu. Kärjistetysti muutama sohvalla vietetty vuosi oli tehnyt tehtävänsä, mutta enää en voinut luovuttaa. Oli aika laittaa hartiasuojat sekä kypärä päähän ja kokeilla eri tehtäväpisteissä amerikkalaiselle jalkapallolle ominaisia asioita, kuten taklaamista, pallon kiinniottamista, voimaa ja tekniikkaa. Eihän se pallo meinannut pysyä käsissä, kun hartiasuojat vaikeuttivat liikkumista eikä kypärän alta nähnyt niin hyvin kuin olisi toivonut. Viimeisetkin voimani menivät patjanpitäjää vastaan vääntäessä ja taistellessa, mutta hauskaa oli yrittäessä ja kannustusta riitti koko kokeilun ajan. Se oli tärkeintä. Parin tunnin kierroksen jälkeen sai ilmoittautua mukaan joukkueen harjoituksiin ja laitoin nimeni paperiin, niin kuin moni muukin ensikertalainen. Ajattelin, että pitää vielä kokeilla uudestaan, koska uteliaisuus heräsi. Tosin seuraavina päivinä harkitsin asiaa uudemman kerran lihasten muistuttaessa olemassa olostaan… Myönnän, jäin koukkuun jenkkifutikseen. En olisi uskonut, mutta niin kävi. Treenit jatkuvat edelleen iloisen ja värikkään joukkueen kanssa. Kaksi pelikautta on takana puolustuksessa ja kolmas kausi on alkanut. Jos haluat tutustua monipuoliseen lajiin ja joukkueeseen, tule empimättä mukaan seuraavaan tyttöjen ja naisten Try Out –tapahtumaan tammikuussa, tervetuloa! Hemu Erään harrastuksen aloittamisesta…
”Lähde testaamaan jenkkifutista, meillä on try out parin viikon päästä” En tiennyt mihin olin ryhtymässä, kun työkaverini puhui mut ympäri lähteä kokeilemaan jefua alkuvuodesta 2015. No, muthan on yleensä helppo suostutella mukaan asiaan kun asiaan, joten kai sitä nyt voi kokeilemassa käydä. Tietämykseni lajista ennen try out-päivää oli se, mitä olin Ace Ventura- elokuvasta oppinut, eli että pallo on malliltaan soikea ja Miamissa on joukkue nimeltä Dolphins. Vähäisestä lajitietämyksestäni johtuen, lähdin try out:iin ilman mitään ennakko-odotuksia. Olen joskus nuorempana (eli siis noin 17 vuotta sitten…) pelannut pari vuotta jääkiekkoa, mutta lähivuosina keskittynyt lähinnä salilla yksin puurtamiseen joten en varsinaisesti nähnyt itseäni joukkuelajin harrastajana. Try outissa porukka otti niin hyvin vastaan ja sain niin hyvän käsityksen lajin perusteista ja eri pelipaikoista, että jotenkin huomasin olevani joukkueen treeneissä seuraavallakin viikolla. Nyt kun itsellä on kaksi kautta lajin parissa takana ja muutamat try outit joukkueen kanssa vedettynä, voin täydellä sydämellä suositella lajikokeilupäiviä kaikille. Lajista ei tarvitse tietää mitään etukäteen ja kaikki tytöt ja naiset ikään, kokoon ja kuntoon katsomatta ovat tervetulleita tutustumaan lajiin ja meidän mahtavaan joukkueeseen! KA-KAA! -Manna- Joukkueurheilusta en ole oikeen koskaan mitään ymmärtänyt. No joo, oon mä ala-asteella pelannut muutaman kauden pesäpalloa mutta ei sitä sillon niin vakavasti osannut ottaa. Aikuisiällä on tullut kokeiltua jos ja jotakin; vesijuoksua, kuntosalia, joogaa, kahvakuulaa...muutaman kuukauden niitä aina jaksoin ja sitten mielenkiinto syystä tai toisesta lopahti.
Muutto uudelle paikkakunnalle mutamia vuosia taaksepäin aiheutti taas sen että mitäs nyt sitten koitetaan; bongasin erään kaupan mainostaululta paikallisen kuntonyrkkeilyseuran ilmoituksen ja ajattelin et oiskohan toi mun juttu. No, otin yhteyksiä ja menin treeneihin ja totesin et juu, kivaa on! Siellä kun on hyvä porukka niin ilohan siellä on pari kertaa viikossa käydä mäiskimässä kaveria pistehanskoihin (joskus jopa nenään jos ei toinen tajua väistää ;D). Kesällä 2015 nyrkkeilyn ollessa tauolla olin kuitenkin jossain alitajunnan syövereissä ajatellut että amerikkalaista jalkapalloakin olisi hauska päästä kokeilemaan, vaikken lajista mitään muuta ymmärtänyt kuin sen, että kun pallo lähtee liikkeelle niin hetken päästä kaikki pelaajat ovat yhdessä isossa kasassa päällekkäin. Vähän koitin siinä kesän aikana netistä hakea tietoa tämän seudun mahdollisuuksista ja varmaan jotain mainintaa löysinkin Oakladiesista mutta kun info oli melko pientä jäi se sitten kuitenkin ajatuksen tasolle silloin. Syksyllä 2015 eräs nyrkkeilykaverini jakoi kuntonyrkkeilyseuran Facebook-sivuilla ilmoituksen raisiolaisen naisten amerikkalaisen jalkapalloseuran West Coast Phoenixin Try Out-tapahtumasta kysellen samalla, että kuka hänen kanssaan haluaisi lähteä kokeilemaan. Allekirjoittanut riemusta hihkuen ensimmäisenä taisikin kommentoida että "minäminäminä!" ja niin me sitten sovittiin yhdessä sinne menevämme. No, koitti "the Day" marraskuun lopulla, pakkasimme sisäpelitossut ja juomapullon autoon mukaan ja suuntasimme sen kohti Raision lukion liikuntasalia. Jännityksellä mietittiin että mitähän mahtaa olla tulossa ja oltiinkin varmaan puoli tuntia etuajassa :D siellä oli iloisen näköisiä naisia joukko vastassa ja kun sisälle saliin päästiin, alkulämpöjen jälkeen heitettiin kamat vaan ylle ja sit alko kolistelu! Sai kokeilla vähän eri juttuja, pallonkantamisesta linjarymistelyyn. Mä olin myyty. Loppuvuotena ehtisin muutamiin treeneihin osallistumaan, alkuvuodesta olin vähän kipeänä mutta keväällä 2016 mun aktiivisempi "urani" sitten alkoi. Enkä oo kyllä katunut. Yksi pelikesä takana, seuraavaa jo odotan kovin! Nyt mä siis tiedän mitä joukkueurheilu on; se on tiimiläisten tsemppaamista onnistumisissa ja epäonnistumisissa, juttujen tekemistä yhdessä myös treeniaikojen ulkopuolella ja miljoona muutakin asiaa mut ennenkaikkea sitä että kaikki puhaltaa yhteen ja samaan hiileen! Kaikki me halutaan sitä samaa asiaa; menestyä joukkueena ja se ei onnistu jos ei yhteishenkeä löydy. Ja sitä meillä kyllä on :) Joten, jos sä nyt vielä mietit et pitäiskö koittaa miltä tuntuu pelata amerikkalaista jalkapalloa niin älä enää mieti, tuu ja kokeile ja totea et miten hienoa tää on. Se tässä lajissa on myös niin mageeta kun sillä ei ole mitään merkitystä oletko pitkä vai lyhyt, hoikka vai tanakka, nopea vai hidas, sulle on ihan varmasti paikka pelikentällä olemassa! Seuraava Try Out 16.1.2017 klo 19 Macron-areenalla Turussa. Nähdään siellä ;) #55 |
Arkistot
December 2022
Kategoriat
All
|
RSS Feed
