JEFUMUTSI JÄNNITTÄÄ

HYVÄ AINO! ÄITI ON YLPEE!!!
 
Siinä kohti, kun neljästä lapsestani nuorimmainen kertoi aloittavansa jenkkifutiksen pelaamisen, meinasin pudota. Mietin, mikä on kasvatuksessa mennyt pieleen, kun neljästä kolme pelaa jenkkifutista ja yksi käy nyrkkeilysalilla. Aino oli just täyttänyt 16 ja oli mun pieni. Missä oli äidin ruusunnupun tuoksuiset, tanssia harrastavat tytöt kauniissa mekoissaan? Ei tyttöjen kuulu haista jalkahielle ja hikisille treenikamppeille. Mä ostin Victoria Secretin tuoksuakin… Jotenkin se, että isoveljet Lauri ja Eero pelasivat jefua, niin siitä mä selvisin just ja just. Pari peliä kävin katsomassa, mutta silloin en vielä ymmärtänyt pelistä yhtään mitään. Ensin oltiin takapuolet pystyssä, sitten oli pallo jollain ja sitten maattiin kasassa. Jep. Eipä kiinnostanut. Paitsi silloin, kun jompikumpi pojista oli loukkaantunut. Äitiä ei hymyilyttänyt.
Siitä on melko tarkalleen vuosi, kun Aino aloitti. Päivät oli ihan jumalattoman pitkiä. Aamulla Aino lähti seiskalta Turkuun kouluun treenikamat mukana. Koulun jälkeen treenit ja kotona oli illalla joskus yhdentoista jälkeen. Ihmettelen, ettei koulusta tai jostain muualta tehty lastensuojeluilmoitusta, kun Aino oli mustelmilla ja kroppa kuin pakanamaan kartta. Myönnän olleeni paniikissa ja pelkäsin Ainon satuttavan itsensä. (…no jotain pientä olikin…) Talvi meni treenatessa ja Ainossa tapahtui huikea muutos. Siitä näki jo päällepäin, miten nautti treenaamisesta ja odotti pelikauden alkua.
Kun kävin katsomassa ensimmäiset kotipelit tällä kaudella, en uskaltanut kannustaa enkä tuulettaa, sillä en tiennyt, milloin oli pelattu hyvin ja milloin huonosti. Ja olisihan Aino hävennyt äitiään, jos olisin jossain väärässä kohdassa huutanut, enhän halunnut olla NOLO. Pikkuhiljaa sain jotain käsitystä pelin kulusta ja säännöistä. Pelien seuraamisesta tuli mielenkiintoista ja Phoenixin joukkueen henki ja ilmapiiri tarttui katsomossa istuvaan äitiin. Huomasin puhuvani jenkkifutiksesta töissä, ystäville, facessa ja ihan missä vaan, jos joku halusi kuunnella. Ja puhuin vaikka yksikseni, jollei kukaan kuunnellut. Mitään termejä en osaa vieläkään. Paitsi et Aino teki samassa pelissä intterin ja säkitti… (meniköhän oikein…?) Ja se oli upeeta katottavaa!!!! ÄITI ON YLPEE!!!! Jossain noilla main mä tajusin, et mun lapsi onkin melko hyvä tossa lajissa. Ja muutenkin. <3 Ja mä tajusin, miten hienoa on seurata joukkuetta, jolla yhteishenki on uskomattoman hyvä, huumori ilmeisesti riittävän huonoa ja miten äidin pieni on löytänyt paikkansa porukassa, jossa on eri ikäisiä upeita naisia. Peliin lähtiessä huomasin pukevani aina mustaa ja oranssia päälle, jokaisessa kotipelissä oon käynyt ottamassa selfien maskotti-Weenixin kanssa. Ja huutanut sekä kannustanut.

Lopullinen faniutuminen tapahtui viimeistään runkosarjan viimeisessä pelissä Tampere Saintsia vastaan. Uskomaton fiilis koko pelissä!!! Ihan mieletön kehitys tapahtunut joukkueessa ensimmäisistä peleistä tähän peliin, jopa tällaisen amatöörinkin silmin. Välieräpeli Mikkelissä olikin jo ihan toinen juttu. Kotiyleisön kannustukseen tuntui joukkueen valmennukseen kuuluva henkilökin olevan pettynyt. Taisin yksin huutaa ja kannustaa kovempaa kuin Mikkelin kotiyleisö yhteensä. Katsomossa sain muutamia pahoja katseita, mutta niistä sain vaan lisää potkua. (…ja sairaslomapäivän, kun ääni lähti…) Ja mikä parasta PHOENIX VOITTI!!!!

​Ja nyt mennään voittamaan finaali. West Coast Phoenix on iskussa ja niin on yks jefumutsikin.
VAPISE Tampere!
 
Ainon äiti, jefumutsi