Tammikuu loppui, loppuiko puhti?

 Joko on liian aikaista kysyä, mitä tapahtui uuden vuoden lupauksille? Ainakin minun kohdallani tämä olisi juuri se aika, kun asioista pitää muistutella.

Naistenlehdet pursuavat hehkutusta uudesta laihemmasta, aktiivisemmasta ja terveellisemmästä elämästä. Uutta kuntosalimuotia, lajiesittelyjä, asennekasvatusta ja parhaita smoothiereseptejä on tarjolla kyllästymiseen asti. Kuukausi tästä eteenpäin ja jo saamme lukea, miten Minna, 48v, jätti miehensä ja löysi kuntonyrkkeilyn tai Saila, 23v, ymmärsi elämän merkityksen ja laihtui samalla helposti 34 kiloa.

Aikani minäkin luin noita kieltämättä hetkellisesti motivoivia kertomuksia. Niiden voimalla päästiin kaksi kertaa kuntosalille tai kärvisteltiin yhden illan sipsihimon yli. Joka tammikuu ja joka maanantai ja joka kesä-, syys- ja talvikausi avattiin uudella laihdutus- ja kuntokuurilla. Pidemmän päälle kuitenkaan toisen ihmisen oivallus siitä, miten elämää parannetaan, ei parantanut minun elämääni. Se, mikä toimii yhdellä, ei välttämättä toimi toisella. Jos ajatus muutoksesta on päälle liimattu, ei sitä yksinään jaksa kovin kauaa toteuttaa.

Jos kuitenkin on saatu kasaan porukka, joka jollain tavalla tuntuu olevan tietyistä asioista samaa mieltä ja joissain asioissa heillä on yhteisiä tavoitteitakin, voidaan perustaa joukkue. Joukkueessakaan kaikista ei tunnu samalta (eli kaikki eivät silti laihdu helposti 34 kiloa ja jätä miestään ja löydä elämälleen uutta merkitystä). Jotain voimaa yhteisessä kokemuksessa silti on. Kun oma tahdonvoima ei riitä nostamaan sinua rankan viikon jälkeen sohvalta treeneihin, sen tekee joukkuekaverin tekstiviesti ja ehdotus kimppakyydistä. Kun mieluummin kiukuttelisi kotona, huomaakin naureskelevansa hyvien ystävien seurassa yhteisten ponnistusten äärellä. Kertaakaan en ole treenin jälkeen harmitellut sinne lähtemistä, treenin väliin jäämistä aina ja joka kerta.

Kun saavutat jotain, onnistut jossain, myös joukkuekaveri riemuitsee tuloksesta. Auttaahan se häntäkin tavoitteissa eteenpäin. Kun tappio kirvelee, on haavoja terapeuttisempaa parannella kohtalotoverin kanssa kuin koettaa avautua asiasta välinpitämättömälle työkaverille tai murehtia yksinään.

Vaikka tullaan erilaisista taustoista, erilaisista elämäntilanteista ja erilaisina persoonina, voi mielestäni erityisesti jenkkifutiksessa jättää tittelit ja tiukat pipot kentän laidalle ja antaa palaa. Joukkue tarvitsee monenlaista menijää; kuulantyöntäjä kohtaa balleriinan, fitnessprinsessa  sumopainijan.  Joukkueestamme löytyy äitiä ja tytärtä, pitkää ja pätkää, paksua ja laihaa, ujoa ja ronskia, älyttömän vahvaa ja hiukkasen heiveröisempää, kaikkensa antajaa ja hetkellisesti arkeaan pakenevaa sekä ihan kaikkea tältä väliltä. Tähän mennessä kaikille on löytynyt paikka porukasta, mahdollisuus ja tapa harrastaa liikuntaa ja tilaisuus nauttia ilmiömäisestä joukkuehengestä. Me emme vaali samanlaisuuttamme vaan nautimme erilaisuuksistamme.

Jotta en nyt itse sorru tuohon ärsyttävään ”Sä et tiedä, miten parasta tämä laji on kaikille”-hehkutukseen, voitaneen todeta, että edellä esitetty varmaankin pitää paikkansa monen muunkin joukkuelajin kohdalla. Kaikille joukkuelajit eivät edes sovi, mutta oletko edes kokeillut? Palataanpa siis niihin uuden vuoden lupauksiin. Joko alat lipsua? Eikö oma puhti työnnä enää hangessa eteenpäin? Silloin olet itsellesi velkaa vielä yhden pinnistyksen: kokeile jenkkifutista. En lupaa, että kaikki muuttuu, mutta ei sitä kokeilematta tiedä.

Nimim. viides ja viimeinen tupakkalakko